Intohimoni klassiseen musiikkiin alkoi jo pikku tyttönä. Vetelin vanhempieni päiväpeittoa dramaatisesti Yön Kuningatarena. Radiosta soi Taikahuilu kyläkuppparakennuksen ullakolle tehdyssä asunnossamme 70-luvun alussa. Eläydyin rooliin aina niin hyvin että aloin oikein pelätä ja leikki piti lopettaa.
Ensimmäinen näkemäni ooppera sattuikin sitten olemaan Taikahuilu jonne minut vei oopperakuorolainen äitipuoleni ollessani 8-vuotias. Olimme saaneet hajapikat ja minua tietysti jännitti kun piti jäädä istumaan yksin. Vieressä istui vanhempi rouva ja kuiskasin äitipuolelleni että josko täti vaihtaisi paikka. Rouva sattui tämän kuulemaan ja kertoi että on nähnyt Taikahuilun 12 kertaa ja että hänelle on samassa missä istuu, hän on tullut kuuntelemaan. Näin me päästiin vierekkäin istumaan ja sain ekan oopperan elämyksen ilman jännitystä.
Teininä sitten sain unelmakesätyöpaikan oopperaravintolasta, oopperan väliaika kahvinmyyjänä. 5 kesää kannoin ylpeänä henkilökuntakorttia kaulassa ja koin kuuluvani johonkin tärkeään ja ylempään kastiin. Ensimmäinen romanssikin taisi silloin puhjeta ja varmaan hiipui siksi koska pojalla oli aina kiire pois töistä minä taas työt tehtyäni jäin kuuntelemaan oopperat loppuun ja aistimaan taianomaisen fiiliksen.
Vielä nykyäänkin kun pääskyset laulavat niin muistan sen tunnelman kuinka ooppera ja pääskyset sulassa sovussa soivat linnan muureilla. Yhtenä noista kesistä sattui myös tapaus mikä ei unohdu keltään sen kokeneelta: juuri ennen oopperan alkua linna tyhjennettiin pommiuhan takia. Ooppera kyllä esitettiin, pari tuntia myähässä kylläkin. Yhteenkuuluvuuden tunne oli käsinkosketeltava.
Joskus parikymmpisenä Mozart vei sydämmeni sitten kokonaan. Oscar-voittaja elokuva Amadeus sai tämän aikaan. Kolusin Itävallassa Salzburgissa hänen synnyin- ja asuinsijat, istuin konserteissa niin että syksyisin oli Visa-laskua koulun alettua vaikea hoitaa, mutta kyllä kannatti.
Tyttärelleni sattui sitten opettajaksi eka-luokasta asti rouva joka oli syvästi tutkinut Mozartin musiikin vaikutusta oppimiseen. Näin tyttärenikin siis myös on saanut ihanan "pöpön" ja istuu onnellisena erillaisissa esityksissä kanssamme. Ja sitten on vielä sattunut niin ihanasti että hänen luokalta pari poikaa laulaa oopperakuorossa ja olen monasti kuullut heidän arvioineen eri esityksiä erittäin "ammatitaitoisesti". 40-vuotis lahjaksi mieheni vei minut aina unelmoimaani La Scala-oopperaan Milanoon. Kokemus oli hieno mutta pakko tunnustaa että poistuttuamme oopperasta Milanon iltaan niin yhteen ääneen vaan totesimme mieheni kanssa että eipä ole Olavinlinnan ja "meidän" oopperan voittanutta.
Heinäkuussa 2012 nautimme Aidasta isolla sukuporukalla. Hetken jo pelkäsimme että tänä kesä emme pääse kuin kerran oopperaan mutta saimmekin sitten asiat järjestettyä niin pystyimme antamaan tyttärelle hyvästä todituksesta "kotistipendinä" liput oopperaan ja luonnollisesti TAIKAHULUUN, vuorossaan minun 10. ja tyttären 3. Taikahuilu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti