On kolea ja sateinen heinäkuun ilta vuonna 1969. Tunnen itseni jännittyneeksi. Olenhan vihdoinkin saanut mieheni ylipuhutuksi lähtemään kanssani Savonlinnaan katsomaan Richard Sraussin Salomea. Korvissani soivat hänen sanansa: “Se on sitten ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun lähden oopperaan,joka on typerin tuntemistani taidemuodoista.” Kolea sää ei nosta hänen tunnelmaansa valuessamme hitaasti toisten oopperavieraiden joukossa linnanpihalle. Pujottaudumme paikoillemme, jolloin mieheni toteaa happamasti: “Tämä on sitten sitä kuvaamaasi nautintoa.”
Kapellimestari astelee orkesterimonttuun ja kohottaa tahtipuikkonsa.
Alkusoitto. Ooppera on edennyt ainakin puoli tuntia enkä ole uskaltanut vilkaistakaan mieheeni. Äkkiä hän tarttuu käteeni .Käännyn katsomaan häntä. Kun näen hänen haltioituneen katseensa , tiedän tapahtuneen ihmeen, josta olen vain salaa haaveillut. Tämä ei tule olemaan viimeinen kerta, jolloin saamme kokea yhdessä oopperan lumouksen.
Miksi juuri tämä muisto? Olenhan kokenut lukemattomia suurenmoisia ja koskettavia esityksiä Savonlinnan Oopperajuhlilla. Mutta juuri tuosta illasta alkoivat neljäkymmentäkaksi vuotta jatkuneet yhdessä koetut hienot oopperaelämykset.
Tämä kesä tulee olemaan hyvin erilainen. Mieheni kuoli viime vuoden lokakuussa. Raskasta, mutta hiukan Goethea muunnellen; Miksi itkisin sitä, että yhteisten oopperamuistojen aika on ohitse, vaan mieluummin iloitsisin siitä, että niitä on ollut näin paljon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti