Katselin nuorena, klassiseen musiikkiin heräävänä naisena naistenlehtien sivuilta, kun julkkikset poseerasivat siellä ja täällä oopperajuhlille tullessaan, poistuessaan ja nautiskellessaan. Jotenkin se oli vaan vastakarvaan silittämistä. "Mitä te ymmärrätte oopperasta, kunhan vaan saatte liput ilmaiseksi ja pääsette lehtien palstoille. Ei ainakaan tonne. Ei oo mun juttuni", ajattelin minäkin. Oopperan tykkäämiseni kuitenkin lisääntyi siinä määrin, että päätin minäkin lähteä monta vuosikymmentä sitten ekan kerran "jos nyt sitten edes kerran minäkin".
Kävelin puista kävelysiltaa pitkin, tuli Salmisen Matti vastaan, katsoi silmiin ja hymyillen sanoi HEI. Tunsin sydämeni sykkivän kiivaammin, kun havaitsin yhtäkkiä olevani samaa suurta oopperaperhettä "mitäs me oopperan ystävät", eikä niitä tyrkkyjä näkynyt missään. Sama kutina on jatkunut sieltä 70-luvulta asti ja jatkuu aina vaan, eikä siihen auta salvat ei linimentit, ainoastaan "lähdenpä taas".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti