Olen saanut tietämättäni ja tahtomattani jo lapsuudessa Savonlinna-rokotuksen: isäni syntyi 1907 Savonlinnassa. Jos tarkkanäköisiä ja hyväntahtoisia savonlinnalaisia ei olisi ollut, minuakaan ei mahdollisesti olisi! Isäni oli nimittäin kolmivuotiaana karannut kotipihalta aidan alitse, ja vatsallaan maaten hän kurotteli torin viereiseltä sillalta veteen: hän tahtoi nähdä kaloja. Ohikulkijat tarrasivat putoamisvaarassa olleen pikkupojan jalkoihin ja toimittivat karkulaisen kotiin. Tämän kuulin tultuani ensimmäistä kertaa kesällä 1957 Savonlinnaan. Tämä kertomus sekä heti perään käynti Olavinlinnassa tekivät minusta Savonlinna-fanin: ei ihme, että isäukko oli ylpeä syntymäkaupungistaan. Mietin, että vaikka Viipurin linnaa Suomella ei enää ollut, olihan meillä sentään komea Olavinlinna!
Entä sitten kaupungin asukkaat? Savonlinnan nimessä on sana Savo, ja jo se antaa kaupungille hyväntahtoisen kaiun. Esimerkiksi torikahvilassa matkalaista lähestyy punakka, pönäkkä ja tanakka juttelunhaluinen miekkonen: "Päeveä että pätkähteä! Uottako työ Tapani Kansa?" - "En nyt valitettavasti ole." "No, sitähä miekii, ettehä työ uo sen näkönenkeä!" - Tämä savolainen uteliaisuus ja juttuseuran etsintä ovat ei-savolaiselle valloittava piirre. Sama välittömyys tuli esille jo ensimmäisellä oopperakäynnilläni v. 1968: Savonlinnan seurakunta oli järjestänyt yhteistyössä oopperajuhlien kanssa musiikkipitoisen juhlajumalanpalveluksen, ja kahvipöydässä Fidelio-oopperan jälkeisenä päivänä (tilaisuuteen olin nuorikkoni kanssa joutunut siksi, että olimme majoittuneet kirkkoherra Korhosen ullakolle sahanpurujen sekaan) tapasimme oopperan saksalaisen ohjaajan, mutta myös aitosavolaisen mestarin, joka mutkattomasti esittäytyi: "Terve, mie oun Mutka (matkailusihteeri Pertti Mutka), ja tää on miun ranskalainen rouva. Hauska tavata!"
Noin viisitoista käyntiä Savonlinnassa ovat puolisolleni ja minulle olleet elämyksiä. Unohtumattomia ne ovat olleet myös useille ulkomaisille vieraillemme. Suuren kädenväännön ja monien vaiheiden jälkeen sain virolaisen ystäväpariskunnan kesällä 1977 kutsutuksi Suomeen (Helsingin ETY-kokouksen jälkeenhän piti muka itäeurooppalaisilla olla matkustusoikeus ulkomaille!). Kun kutsumani virolaiset saivat matka-anomukseensa ensin kielteisen vastauksen, lupasin kahdelle tyttärelleni pääsyn Taikahuiluun, koska liput oli jo lunastettu. Ankaran kädenväännön jälkeen järjestyikin ystäville matkalupa. Jos kerran virolaiset saatiin Suomeen, kyllä kai kaksi pientä tyttöäkin saataisiin Olavinlinnaan - olkoot mitkä tahansa kerberokset portilla. Ja niin tapahtuikin: tytöille järjestyi sisäänpääsy. Hauska muistuma esityksestä oli Papagenon (Matti Lehtisen) puheosuuden omaperäinen ex-tempore vaikerrus: ”Miksi ihmeessä minä lähdinkään tänne Savonlinnaan!” Henkeäsalpaava oli aikanaan Martti Talvelan rojahtamistemppu portailta. Miten iso mies sen uskalsi tehdä? Vaikuttava oli Viimeisten kiusausten Halla-kohtaus tanssiteatterin esittämänä.
Kun käy kyllin monta kertaa oopperajuhlilla, näkee tuttuja, luokkatovereita, naapureita sekä julkisuuden henkilöitä. Nyrkinkantaman päässä on istunut milloin arkkipiispa Jukka Paarma, milloin taas Anneli Jäätteenmäki tai Mitro Repo.
Savonlinnalaisiin on voinut luottaa. Mieluisa yöpyminen on järjestynyt aina, ja ruokailupaikat ovat olleet loistavia. Vuonna 1977 virolaisille ystävilleni oli suorastaan järkytys, että yövyimme jonkun Pennasen asunnossa – me tuntemattomat ihmiset, jotka olisimme voineet kähveltää kaiken omaisuuden sieltä. Epäilys siitä, että nämä Pennaset olivat jotain tuttujamme, kyti pitkään, vaikka majapaikka oli yhdessä käyty valitsemassa matkailuneuvonnasta. Aina on majoitus ollut onnistunut!
Savonlinnan oopperajuhlien taiteellisen tason on julkinen sana osannut kertoa korkeaksi. Ainutlaatuinen miljöö on joka kerralla yhtä kiehtova, ja juhlien järjestelyt ovat olleet moitteettomat. Maailman mahdottomimpia tehtäviä lienevät oopperan ja teatterin johtaminen. Mahdolliset kulissien takaiset kähinät on pidetty sillä tavoin piilossa, ettei Linnankatua katsomoon kävellessä ole tarvinnut olla kiusaantunut tai huolissaan.
Saimaan rannan mökkiläiselle on ollut lohdullista huomata myös se, että vuoden 2012 vedenkorkeus ei suinkaan ole pahin mahdollinen: valarikon vuoden 1899 vesi oli vieläkin korkeammalla. Sen kertoo linnan kallioon ikuistettu viiva. Savonlinnassa kohtaavat historia, taide ja mukavat ihmiset. Savonlinnassa käynti on oopperan ystävälle kesän kohokohta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti